Molly Adinan juhannuskisoissa

Me oltiin Mollyn kanssa vanhoja Adinan-konkareita. Viime kerta oli jäänyt elävänä mieleen ainakin meikäläisen verkkokalvoille, joten olimme sulassa yhteisymmärryksessä skipanneet kouluradat tältä kertaa. Jospa leipälajista saisi paremman kokemuksen? Viime kertaiset halloween-hirvitykset olivat muisto vain yrittäessäni verkassa saada Mollya ravailemaan. Niinkin haastava juttu kuin rennosti ja isosti eteen-alas ei ollut ottaa onnistuakseen. Lapin aurinko porotti armotta ja celsiukset nousivat lähes sietämättömiin lukemiin. Rautias täykkäritamma, joka yleensä oli tulta ja tappuraa, riiputti kaulaansa ja puhisi hiekkaa pöllyttäen, tuskin kavioitaan nostellen. Tamman tavallinen kuumuus oli tipotiessään.
Eipä se meno radalla yhtään väkevöitynyt. Mä en ollut tuntea Mollya siksi samaksi ratsuksi, joka oli lukuisat kerrat heittänyt allekirjoittaneen tantereeseen, oltiin sitten kotona taikka kisoissa.
Rautias oli rämpinyt radan läpi kuin auringossa vääjäämättä sulava lumiukko. Se ei edes kiinnittänyt mitään huomiota lilankirjavaa estettä ympäröiviin horsmista tehtyihin koristeihin, jotka normaalisti olisivat saaneet sen hepuloimaan.
Heti radalta päästyäni lykkäsin ohjat lähimmän matkaan lähteneen hoitajan syliin.
”Tee sillä, jotain, juota, tai jotain”, ähisin pojan kysyvälle ilmeelle. Pakko saada jotain viilennystä! Kiskoin kypärän päästäni ja tunsin oloni ihan aavikolla kangastuksia näkeväksi vaeltajaksi. Vesipistettä ei ollut mailla halmeilla ja kiskallakin oli verhot vedetty kiinni. Hah! Adinan kartanon uima-allas. Ei kai Jannica pistäisi pahakseen, jos vähän lainaisin sitä?
Kiiruhdin altaalle heitellen erinäisiä vaatekappaleita jo matkalla pois. Kiitin onneani kunnollisista urheilualusvaatteista, jotka menivät näppärästi näköjään myös bikineistä. Pysähdyin kuin seinään tutut kasvot nähdessäni.
”Sekaan vaan!” Jannica nauroi. Altaassa lillui jo puoli kisaväkeä. Ilmankos kioskillakaan ei ollut ketään…
”Luojan kiitos”, mutisin hypätessäni viilentävän klooriveden auvoon. Kymmenkunta ratsastajaa väistivät eikä kukaan valittanut roiskeista, päin vastoin.
”Ai että, helpottaa!” Huokaisin ja suljin silmät vain viileässä vedessä lilluen.
Havahduin kavioiden kopinaan. Mulla ei ollut hajuakaan, kuinka kauan olin vain antanut veden kannatella, mutta allas ei enää tuntunut viileältä, joten aika kauan. Eksyneen näköinen hoitajapoika ja uuden seesteisen persoonansa löytänyt Molly talsivat altaan reunalle.
”Mä vaan… Vettä… Niinku hana?” Hoitaja takelteli uskaltamatta katsoa ketään päinkään. Tamma kurotti päätään alas nuuskaistakseen omituisen hajun lähdettä, pöräytti sieraimistaan kunnon kuplat veteen ja vetäisi äkisti päänsä takaisin. Utelias täysiverinen laski saman tien turpansa takaisin alas. Reunalla komeili kumiankka, joka kiinnosti Mollya aivan hirvittävästi. Näki, kuinka tammaa samaan aikaan epäilytti koko juttu, mutta niin vaan mun hermoheikko täysiverinen nappasi pelottavan lelun hampaidensa väliin. Se heilutteli päätään niin että vettä vaan roiskui. Porukka oli pidätellyt hihitystään mutta nyt kaikki jo nauroivat kovaan ääneen, eikä Molly-parka yhtään ymmärtänyt miksi. Voi kumpa aina olisi helle ja täykkäritkin näin rauhallisia! 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.