Toffi oli jo kertaalleen varsonut, kun alkoi olla aika toivottaa tervetulleeksi maailmaan lindgårdilaisen Pyry-oriin jälkeläinen. Odotukset olivat ihan yhtä korkealla kuin tammatallissa vallinnut jännitys tammikuisena iltana. Varsoisiko Toffi jo tänäiltana? Pahaenteinen lumimyrsky vihmoi tallin ikkunoiden takana, eikä saaressa sellaisella kelillä huvittanut ketään hillua tallilla. Koti, viltti ja kaakaokuppi kuulostivat niin paljon paremmalta. Selkäranka kuitenkin voitti, ja tallilla valvottiin yömyöhään. Myrsky kävi jo niin kovaksi, ettei ulos tallista olisi voinut edes mennä, ei edes tallipihan halki kotiovelle. Kun Toffi sitten viimein rauhoittui aloilleen ja karsinaan putkahti pikkuasukki, oli porukka niin väsynyttä että yhden tirskahtaessa kaikki purskahtivat nauruun. Tuotako olimme jännänneet kuluneet viikot ja uhranneet hyggeilyillan? Toffin lievä epäonni varsojen suhteen sen kuin jatkui: upeasta isäoriista huolimatta Toffin geenit jylläsivät ja tuloksena oli ihka aito ruma ankanpoikanen.
Nimekseen tämä rumilus sai Tohveli, sillä ulkonäön lisäksi raukkaparalta puuttui vähän muutakin: nimittäin luonnetta ja rohkeutta. Liekö syynä emän kupeessa värjötelty varhaislapsuus vai ihmisten alituisena naurunkohteena oleminen, Tohveli kyllä myöhemmin kehitti paljonkin sitä ensimmäistä. Arkajalka meidän ruma ankanpoikanen kyllä yhä on, mutta sentään osaa jo vähän laittaa kampoihin. Valitettavasti tämä rimpuilu ei rajoitu vain laumatovereihin, vaan myös työntekijät saavat oman osuutensa Tohvelin, no, epätohvelimaisuudesta. Pikkuori osaa napata hampaillaan takinhihasta niin ettei aivan nipistä nahoista, joskin parin tällaisen jälkeen Tohveli iskee hampaansa jo pahaa-aavistamattomaan ihmislihaan. Sinänsä Tohvelin kanssa on kyllä mukava toimia, jos vaan rajat saa pidettyä, tosin esimerkiksi taluttaessa toivoisi oriin perineen edes rahtusen enemmän emänsä tyyneyttä.
Näin vanhemmiten Tohveli ei ihan niin säälittävä ruipelo sentään enää ole, mutta säikky se yhä on. Etenkin vieraissa paikoissa ori ottaa äkkiä jalat alle pieneen pyrähdykseen ihan olemattomistakin jutuista. Sillä ei ole mitenkään erityisen miellyttävät askellajit, ravi on aika korkeaa ja kauhovaa eikä laukassakaan sen enempää kehumista ole. Suurella vaivalla ja hikoilulla niin kyllä saa pontta ja pyöreyttä. Mikään vartin pikaratsastus-hevonen Tohveli ei siis ole, sen kanssa aika on valttia. Jos nyt jotain hyvääkin, niin Tohveli on superfiksu tyyppi, eikä sen kanssa tarvita montaa toistoa, jotta se hiffaa juttun juonen. Tohvelin kokoamiskyky ja voima kantaa itseään oikein yllättää joka kerta, kun treenit sujuvat niin hyvin että ylipäänsä päästään siihen pisteeseen, jossa kokoamista vaativia tehtäviä voi edes harkita. Useimmiten reppana säikkyy itsensä niin jäykäksi ettei koulutyyppauksesta meinaa tulla mitään.
Esteillä Tohveli kaipaa vielä sileäntyöskentelyäkin enemmän ratsastajan tukea ja ennen kaikkea rohkaisua. Itsekseen se ei hyppää mielellään edes kujassa, joten suurta esteratojen kingiä tästä tuskin koskaan tulee.
Maastossa Tohveli on yllättävän lunki, ei pahemmin kyttäile muttei myöskään ryöstä. Toki Tohveli on pienestä pitäen tottunut maastoilemaan paljon, jo pikkuvarsana vapaana emänsä perässä ympäri ämpäri saarta.
Vieraissa paikoissa Tohveli käpertyy herkästi kuoreensa, etenkin jos sitä yrittää ”ojentaa” ratsastamalla kovin avuin pelotusten ohi.
