Wimmatun Wiljamin isä oli Sala-Manteri, kenttäratsastuksessa CIC1-tasolla kunnostautunut suomenkirjava sinisilmäinen ori. 147cm korkea eli suomenpienhevoseksi rekisteröity Sala-Manteri voitti lukuisia arvokilpailuja myös este- ja kouluratsatuksessa, pärjäten jälkimmäisessä erityisen hyvin näyttävän ravinsa ansiosta. Sala-Manteri oli pidetty jalostusori, eikä vähiten erikoisen värityksen tai erityisen hyvän luonteen ansiosta.

Hupsistupsis oli Wimmatun Wiljamin isänisä, punarautias sabino niin ikään 147cm korkea suomenpienhevonen. Hupsistupsis syntyi ratsastuskoululle, mutta jo varhaisessa vaiheessa sinisilmäisen oriin kyvyt tulivat ilmi. Niinpä ravurin ja tuntiratsun yhdistelmästä tuli yllättäjä, moniosaaja niin esteille kuin kouluunkin. Hupsistupsis oli perinyt emältään kokoamiskykyä ja isältään nopeutta sekä kestävyyttä, joten sen omin paikka löytyi kenttäradoilta hieman yllättäenkin.

Shalalala oli yksi aikansa hienoimmista suomenhevostammoista, tummanrautias piirtopää, 151cm korkea kouluratsu, joka pärjäsi hyvin myös esteillä. Kenttää tammalla ei koskaan päästy kokeilemaan, lähinnä sopivan ratsastajan puuttuessa. Shalalala oli ykköspalkinnon kantakirjatamma ja erityisen suosittu ratsujalostuksessa. Sen suurimmat meriitit tulivat kuitenkin vaativa B:n- ja jopa A:n radoilta, joissa tamma suoritti hyvällä työmoraalilla.

Wimmatun Wiljamin emä, Wimmattua, oli kaunispiirteinen hopearuunikko suomenhevostamma. 150 senttinen hopeaharjainen tamma sykähdytti ulkonäöllään mutta myös lempeäksi kuvatulla luonteellaan. Wimmattua ei pärjännyt näyttelykehissä erityisen hyvin, kotiintuomisiksi paras tulos oli kolmas palkinto kantakirjauksesta. Jälkeläisilleen Wimmattua periyttyi hopeageenin lisäksi mainiota hyppykykyä.

Jysäys oli hopearuunikko 154 cm korkea juoksijasuunnan ori, joka pian kuitenkin myytiin ratsukäyttöön sen erinomaisen laukan (ja vähemmän erinomaisen juoksukyvyn) vuoksi. Kestävä ja sitkeä tämä erikoisen värinen ori kyllä oli, joten kouluratojen lisäksi se pääsi säännöllisesti vierailemaan myös esteradoille. Jälkeläisiä tällä hienolla suorittajahevosella oli peräti viitisenkymmentä, joskin osa ravureita.

Wirnistelewä Woro oli kuuluisan isänsä, Wirnistyksen, viimeinen jälkeläinen. Kaikki saivat tunnusomaisen W-nimen lisäksi aimo annoksen suorituskykyä ja näyttävyyttä kouluradoille. Wirnistelewän Woron meriitit ovat kuitenkin enimmäkseen esteradoilta, joissa tamma pärjäsi aina kansalliselle tasolle saakka. Jälkeläisiä ruunikko tamma ei ehtinyt montaakaan saada, sillä se menehtyi ennen aikojaan suolikierteeseen.