Mä olin tuntenut Elena Stormguardin lähinnä nimeltä jo pidemmän aikaa. Se oli irlantilainen perijätär, oikea sellainen superonnekas kakkiainen, jolle kartanot, rikkaat miehet ja maailman hienoimmat hevoset tarjoiltiin kultatarjottimelta. Se myös kilpaili niillä maailmanluokan kaakeillaan maailmanluokan parhaissa mittelöissä. Joten kun me kerran yksien kv-kilpailujen gaalaillassa törmättiin, mä en ikinä olisi uskonut Elenaa sellaiseksi. Joo, pukeutui kuin prinsessa, mutta kun sen kanssa jutteli skumppanjalasin äärellä, paljastui korean kuoren alta ihan kelvollinen tyyppi. Sain kutsun sen hulppealle kartanolle, mutta meni varmaan viitisen vuotta, ennen kuin kutsuun tartuin. Onneksi päädyin sinne juuri silloin, sillä kerrankin mulla oli kaikki tähdet oikeilla uomillaan. Elena oli näet keksinyt käyttää varojaan johonkin hyödylliseen, ja oli alkanut pelastaa läheisen laukkatallin ”ylijäämätuotantoa” eli epäonnisia laukkahevosia, joita odotti makkaratehdas. Nämä 2- ja 3-vuotiaat surkeat rääpäleet saivat Brittein parasta hoitoa Elenan hyppysissä, koulutettiin ja myytiin ratsuina muutaman vuoden päästä. Huikealla voitolla, tietenkin.
Byron tuli meille samalla reissulla anglo-ori Solomonin kanssa. Toisin kuin Solomon, Byron oli ehtinyt jo nähdä laukkauhreiluteollisuuden nurjaa puolta. Vuotiaana Stormguardille myyty ori oli ehtinyt kokea jo asioita, joita ei millekään hevoselle toivoisi. Elena teki kaikkensa ruunikon kanssa, mutta lopputulos ei ollut aivan halutunlainen. Byron ei enää ollut takkuinen ja kuoreensa vetäytynyt. Nyt se oli hurja, huonokäytöksinen ja aivan liian raisu esteradoille myytäväksi, niin kuin Elena oli aikonut. Tein tarjouksen näistä kahdesta oriista: jatkaisin niiden kanssa työskentelyä kaikessa rauhassa. Kenties kenttäradalla ne pääsisivät purkamaan energiaansa.
Mulla oli jo Molly, elämän päähän hakkaama huonoluontoinen täysiverinen – ei mun ollut ihan totta tarkoitus hommata kontolleni toista samanmoista. Mutta muistan sen päivän, kun homma kääntyi ihan päälaelleen mun pään sisässä ja koko projekti pääsi oikeastaan kunnolla käyntiin. Alexandre, mun aviomies, kysyi ihan kirkkain silmin, eikö se olisi armeliaampaa päästää pois. Juuri silloin hevosauton edessä toista tuntia teutaroinut ruunikko laski ensimmäistä kertaa päätään alas ja loi pitkän katseen meihin. Se päästi ilmat ulos keuhkoistaan kuin huokaisten ja käveli autoon. Pitihän sen vielä potkaista seinää, ihan vaan varmuuden vuoksi, mutta naurultani sain sanotuksi että Byron taisi juuri tehdä päätöksen puolestamme.
On ihan selvää, että Byronilla on ihan oma tiiminsä. Sitä ei muut saa käsitellä, ihan oman ja hevosen turvallisuuden vuoksi. Pyrde kärsii pahasta luottamuspulasta, joka oireilee päälle käymisenä, keulimisena ja karkailuna. Onneksi sitä jo pystyy käsittelemään, mutta vieraat pidetään toistaiseksi kauempana. Ensialkuun yritimme pitää Byronin erillään muista hevosista vanhassa kartanon ulkotallissa, jossa karsinat aukeavat suoraan ulos, mutta ruunikko tuntui vain turhautuvan yksinäisyydestä. Kaikkien yllätykseksi ruunikko tulee parhaiten toimeen asuessaan pihatossa ruunaporukassa. Siellä se saa purettua ylimääräisiä energioita eikä mitään pääse patoutumaan – se on tämän hevosen kannalta ehdottomasti surkein vaihtoehto.
Byronin kanssa on ihan omat jutut, jotta arki skulaa edes siedettävästi. Paha se ei missään nimessä ole, vaikka irvistelyllä ja uhittelulla helposti sellaisen ensivaikutelman antaakin.
Byron ei ole erityisen kuuliainen ratsu. Se on ennemmin herkästi tulistuvaa ja kierroksia keräävää tyyppiä. Sitä pitää kehua ja motivoida kauheasti, jotta se jaksaa kantaa kortensa kekoon, eikä silloinkaan jaksa keskittyä pitkiä pätkiä kerrallaan. Kymmenisen minuuttia työtä ja viisi kävelyä on ihan ehdoton takaraja. Helposti hermostuva ori alkaa vastustella ja kiukutella, jos ratsastajalta ei heru yhtään kiitosta. Toisina päivinä Pyrdeä ei vaan huvita, ja silloin se aloittaa sikapossuilun jo satulaan kivutessa väistämällä nopealla loikalla sivuun.
Yllättävää kyllä Pyrden ravi on sen askellajeista miellyttävin, joskaan eipä sekään mikään saksalaisen huippuviritetyn koulukyydittimen joustoravi ole. Parhaimmillaankin Pyrde liikkuu melko jännittyneesti, ja juuri rentouden saavuttaminen sen kanssa vaikeaa onkin. Ehtihän ori tottua nuorena siihen, että ratsasta selässä tarkoittaa kovaa vauhtia. Tästä opetellaan yhä joka päivä pois, aivan kuten opetellaan sitä, että ohjat voi pitää kädessä ilman että mitään pitää tehdä. Juuri ohjasotteet ovat Byronille olleet hankalia sisäistää; vetäminen tarkoittaa sille kovempaa vauhtia!
Esteillä vauhtiongelmat korostuvat. Byron meinaa stressaantua esteitä nähdessäänkään ja alkaa tepastella. Jos sitä tässä kohtaa yrittää pidätellä, menee useimmiten kuppi nurin – ja sitten mennään ja kovaa! Sen sijaan Byronin kanssa esteet pitää ottaa hyvän alkuverkan jälkeen vasta esille, antaa sen rauhassa tutustua niihin ilman ratsastajaa ja vasta sitten aloittaa treenaaminen kaikessa rauhassa. Kiireisen ihmisen hevonen Byron ei missään nimessä ole. Sillä ei ole kovinkaan kummoinen estetekniikka, ja tarvitseekin hurjasti tukea ratsastajaltaan. Kovasta vauhdista huolimatta pitää myös uskaltaa ratsastaa eteen, jottei vauhdista huolimatta täysiverinen jäisi täysin pohkeen taakse. Ohjista ei voi yhtään ottaa, tai päätyy maistelemaan hiekkaa.
Ei varmaankaan yllätä ketää, että Byron on yksi kestävimmistä kenttähevosistamme. Se jaksaa laukata pitkät suorat väsymättä, eikä maastossa meneminen hetkauta sitä millään tavalla. Ylipäänsä Byron tuntuu nauttivan olostaan maastossa, etenkin jos ihminen taluttaa eikä istu selässä. Hyppäämisestä Pyrde ei ota läheskään niin paljon kierroksia maastossa kuin kentällä tai varsinkaan maneesissa.
Lyhyestä virsi kaunis: Byron on todellinen haaste koko tiimille, mutta yhteistyöllä löytyy joka päivä uusia tapoja toimia paremmassa yhteisymmärryksessä. Pyrde tosin stressaantuu hälinästä, muutoksista ja uusista asioista, joten sen kanssa maltti on todellakin valttia.
