25.09.2021
Tänään koitti se päivä, jolloin juuri 3-vuotiaaksi kääntynyt Pantsku pääsisi ensi kertaa todella töihin. Tykkäsin pitää hevosten esikoulun pikkutyypeille mielekkäänä ja vaihtelevana, en halunnut uuvuttaa niitä heti ensi töikseen. Ehei, niiden piti oppia tykkäämään ihmisen kanssa työskentelystä. Pikku-Pandora ei olisi enempää voinut olla eri mieltä. Ruunikko oli ilmaissut mielipiteensä kaikenlaiseen hoitamiseen jo hyvän aikaa sitten, se oli käynyt harvinaisen selväksi. Juuri Pandoran luonne minut oli aikanaan lumonnut, joten tässä sitä oltiin. Reuhtova varsa liinanpäässä keskellä vanhaa maneesia. Tamman kiljahdukset kaikuivat merituulen hapertamissa seinissä siihen malliin, että kohta joku varmaan tulisi katsomaan, mitä sikaa täällä tapettaisiin. Vedin syvään henkeä, painoin kypärän syvemmälle päähän ja lähdin vain kävelemään kohti uraa. Pandora kyllä seuraisi lopulta, olin siitä satavarma.

Alkuun tamma vain nyki liinaa, hyppeli, yritti nousta takasilleen. Käänsin sille päättäväisesti selkäni, minulla ei ollut aikomustakaan lähteä mukaan pelleilyyn. Sen sijaan kävelin vain tyynen rauhallisesti hengitellen, annoin tilaa tamman harmistukselle, mutten ruokkinut sitä paineistamalla suuntaan taikka toiseen. Ja niinhän siinä kävi, lopulta tunsin liinan paineen hellittävän. Pysähdyin. Kului hetki, maneesin hiljaisuus tuntui laskeutuvan harteille raskaana. Pandora puuskutti. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, se otti askeleen kohti minua. Kaivoin taskusta sen lempiherkun, ihan tavallisen nappulan. Melkein aavistin korvien sujahtaneen höröön. Eikä aikaakaan, kun tunsin pehmeän tökkäisyn kyljessä. Se siitä kiukuttelusta: Pandora käveli vierelläni aivan kauniisti, teki hienot pysähdykset, peruutti, taipui voltilla koko rungostaan. Sellainen Pandora on, sen kanssa pitää edetä todella varoen, jottei tilanne eskaloidu aivan jäätäväksi showksi. Kun se vaan pysyy rentona, kaikki on helppoa ja tamma oppii ihan älytöntä tahtia.

01.10.2021
Pandora on kotiutunut varsalaumaamme vallan mainiosti ensihikkojen jälkeen. Ensimmäisinä päivinään tamma ei voinut sietää ikätoveriaan, Nataa. Pikkuneidot olivat jatkuvasti korvat luimussa ja uhittelivat kavioita nostellen ja kiivaasti toisilleen vinkuen. Olimme jo vähällä tallityöntekijöiden, Rean ja Ulrikan, kanssa erottaa riitapukarit jakamalla tammavarsojen pihattopuoliskon kahteen leiriin. Satuin eräänä iltana kiertämään tiluksia myöhään, kun kaikki muut olivat jo lähteneet kotiin. Iltahämärän rikkoi satunnaisten pihavalojen keltainen loimotus, jossa hyiseksi noussut merituuli ravisutteli lehtiä puista. Olin jo lähdössä ponilalta suoraan kotiin ja pehkuihin, kun kolina pihaton suunnalta sai minut toisiin aatoksiin. Nytkö ne pikkutammat nirhasivat toisensa?Ei suinkaan! Siellä ne ruunikot värjöttelivät kaulatusten hallin varjoissa tuulensuojassa. Muita varsoja ei näkynyt, ne olivat vallanneet hallin ja käyneet pehkuihin. Olin niin poikki, että olisin voinut kellahtaa oljille pikkuhevosten vierelle, mutta mitä tekee hevosenomistaja? No tietenkin kipaisee jyrkän mäen yläpihalle, avaa jo kertaalleen lukitut ovet, poistaa hälyt, kipittää vintille penkomaan varastohyllyjä ja suunnilleen juoksee takaisin varsojen luokse. Pitihän niille lämpimämmät loimet saada! Aikamoinen lykky, että juuri ne kaksi loimea sattuivat olemaan oikeaa kokoa. Kumpikaan tammoista ei arvostanut yöllistä visiittiä sen enempää kuin kahta päällekkäistä loimeakaan, mutta eivätpähän tärisseet enää kylmästä. Nyt ne vain rapsuttelivat toinen toisiaan tyytyväisinä, kuin sotakirveensä vihdoin haudanneet sisarukset. Ja voitte uskoa, minä tunsin oloni vähintään yhtä tyytyväiseksi äidiksi. Niin, ja tietenkin unohdin päätalliin valot ja hälyt pois päältä. Aamun kaaos oli taattu.

02.10.2021
Pandora löysi uuden ihastuksen! Nimittäin esteet. Lauantain kunniaksi rakensimme tallipoppoon kanssa kujan vanhaan maneesiin. Ei me rakennettu kuin kolme estettä, ja niidenkin kanssa aloitettiin ihan vaan maapuomeina, joita sitten vähitellen korotettiin. Pandora oli päivän ensimmäisenä, olihan se varsoistamme kärsimättömin ja riskinä sen kanssa oli aina, että kaikki menisi päin mäntyä. Tunsin itsenikin sen verran hyvin, että oli parempi ottaa vaikein ensin: muutoin keskittymiskykyni muiden kanssa olisi täysi nolla ja pohtisin vain jatkuvasti, mitä kikkakolmosia tänään Pandoran kanssa tarvittaisiin. Onneksi pitkä urani remonttiratsastajana oli kerryttänyt hihaani ässän jos toisenkin.

Pandorapa yllätti! Matka maneesille oli ihan hanurista, tamma tempoi taas liinaa minkä kerkesi, ihan kuin viimeksi ei olisi ollenkaan tehty läpimurtoa taluttamisessa. Pitkä huokaus. Maneesille päästyämme puhkuimme molemmat ärsytystä toisiimme, jota Ida-Marian pitkät katseet eivät ainakaan helpottaneet. Mutta niin vaan alue-estevalmentajemme positiivisuus tarttui, ja uskalsin lopulta päästää Pandoran vapaaksi maneesiin.
”Pois alta risut ja männyn kävyt!” Hihkaisin, kun pari tallityttöä supattivat kujan vieressä. He kipaisivat äkkiä lankojen toiselle puolen. Pandora ei säästellyt – se rakasti hyppäämistä. Kiinnihän se ei antanut kertaakaan, mutta mitä pienistä.
”Hiomaton timantti”, Ida-Maria nyökytteli, ”kapasiteettia vaikka muille jakaa. Ei hullumpi ostos, mutta.-”
”Töitä se vaatii, ihan hitosti”, jatkoin valmentajani lauseen loppuun. Pandora ei suonut naurahduksillemme korvanlotkautustakaan, hänellä oli nyt parempaa tekemistä.

23.10.2022 Syyskilpailut Baffner Estatella (kouluratsastus vaB, tuotosluokka)

Aamu Baffnerilla valkeni synkeän sumuisena. Utu levisi läheisiltä pelloilta aina kentälle saakka, niin että tuomarintornia kiersi harmaat lonkerot. Olisi voinut luulla, että hevoset hirnuisivat hämääntyneinä huonosta näkyvyydestä ja painostavasta tunnelmasta, mutta mitä vielä. Hiljaisuuden rikkoi vain satulan vaimea narina kun ratsastin Pantskua kohti valkoisia aitoja. Tamma ravisti harjaansa niin että pitkinä sormieni välissä riippuvat ohjat heilahtivat. Keräsin niitä paremmin käsiini syysruskan kaunistamalla pihamaalla. Baffner oli todella viehättävä paikka, jota ympäröivät kellastuneet koivut vain korostivat. Hevosillakin tuntui olevan kotoisat oltavat; ainakin Pantsu-neitonen talsi niin itseensä tyytyväisenä kohti aitoja, että ihan piti pudistella päätä pieni hymynvire huulilla. Aamulla ulos katsoessa olin ollut ihan satavarma, että tänään saisi keräillä itseään kentänpohjalta tai ainakin sonnustautua paukkuliivein kouluradalle.

Pah! Pantsku oli tavallistakin tahmeampi ja suorastaan uninen. Edes kauempana juuri ja juuri erottuvan kuusikon siimeksestä kantautuva korpin raakkuna ei tammaa hätkähdyttänyt. Sain käyttää pohkeet pariinkin otteeseen kyljissä ja suoristaa omaa ryhtiäni oikein liioitellen, ennen kuin Pantsku siirtyi löntystelevään raviin. Ratsastin sisään aidoista ollen melko vakuuttunut, että sääntö raipattomuudesta kouluradalla oli ihan typerä juttu. No, ainakaan tuomarit eivät näkisi miten Pantsku pölläytteli hiekkapilviä juuri ja juuri maasta kohoavista kavioistaan, sillä sankka sumu kietoutui ruunikon jalkoihin kuin pintelit.