Hankin Mollyn hieman yllättäen eräältä ruotsalaiselta ratsastuskoululta, jonne tamma oli päätynyt monen mutkan kautta puolivahingossa. He olivat etsineet alkeisvarmaa esteratsua, eivät ajatustakin nopeammin reagoivaa täysiveristä – eihän siitä hommasta tietenkään mitään tullut. Molly oli kieltämättä koominen näky seistessään mutaisessa tarhassa shetlanninponien ja russien ympäröimänä. Paksuihin loimiin kääritty värjöttelevä tamma riiputti päätään alhaalla ja loi minuun anelevan katseen. Apua, ne piirittää mua!. Mikä minä olen kieltäytymään moisesta avunhuudosta. En edes koeratsastanut tammaa, pakkasin sen vain autoon ja iskin läjän seteleitä pöytään.

Tähän voisi jatkaa hienon nyyhkytarinan ikuisesti kiitollisen hevosen ja onnellisen uuden hevosenomistajan yhteiselosta. No, totuus on kuitenkin aika kaukana siitä. Molly jos joku osaa olla kettumainen tyyppi. Se ei ole tammamaisella tavalla lohikäärmemäinen tai kiukuttelija, vaan puhtaasti katala. Jos olet viemässä tammaa tarhaan ja käännät sille sekunniksi selkäsi laittaaksesi portin kiinni, on tamma jo livahtanut siitä nimenomaisesta portista pakosalle. Se ei yksinkertaisesti pidä harjaamisesta tai käytävällä seisoskelusta, ja karsinaansa se pitää pyhänä omana paikkanaan, jonne likaisilla ihmisillä ei ole minkään valtakunnan asiaa. Pthyi!

Ratsunakaan Molly ei ole sen helpompi. Se on reaktiivisuudessaan ydinkärjen tasoa – se pomppaa jo metrin sivuun, kun sinä vasta havainnoit mokoman risahduksen maneesin nurkassa. On sen herkkyydessä hyvätkin puolensa, tamma nimittäin reagoi myös apuihin ja istuntaan kärkkäästi. Millin muutos istunnassa tarkoittaa sille käskyä tehdä jotakin. Jos Molly ei ole ihan varma, mitä, se vaikka vaan pomppaa laukkaan. No sä käskit tehdä jotain. Mitä jotain? No JOTAIN!