19.-21.11.2021 Rautakruunu 2021 Irene Raine – Moraina xx
Mulla oli vielä vähän paha maku suussa Mollyn viimeisimmistä kisoista, Adinan Halloweenina järjestämistä kouluratsastuskarkeloista. Silloin rautias täysveritamma oli aiheuttanut melkoisen kalabaliikin jo verkassa, jossa Regina Solbacka, tuttu valmentajamme, oli aiheuttanut tammalle sydämentykytyksiä. Tuolloin oman jännitysmomenttinsa oli toki tuonut kisojen laatu, olivathan ne puhtaasti koulukisat, eivätkä siten ollenkaan mun ominta alaa. Nyt oltiin kuitenkin turvallisella maaperällä, valmistautumassa kenttäkisoihin. Sîr Angrenin viehättävä talli ympäristöineen tuntui kodikkaalta. Vaikka paikka oli suhteellisen suuri, missään ei vallinnut kiireen tuntua eikä edes tämän mittakaavan kilpailut aiheuttaneet sen suurempaa hämminkiä. Kaikki sujui omalla painollaan. Toisaalta, nämä olivat 12-vuotisjuhlakilpailut, joten ehkäpä se oli juuri sitä kokemuksen tuomaa varmuutta.
Keventelin verryttelyssä ihan rauhakseen, ja jopa Molly tuntui melko rauhalliselta. Koulusatulasta huolimatta homma tuntui kerrankin luistavan kohtuullisesti. Unohduin omiin ajatuksiini antaessani Mollyn venyttää raukeana eteen-alas. Kaikki olisi ollut täydellistä, ellei harmaalta taivaalta olisi vihmonut hyistä tihkusadetta. Olin kuitenkin onnesta soikeana Morainan ravaillessa allani tyynen rauhallisena, ettei poskipäitä kohmettavat pisarat haitanneet ollenkaan. Olisin varmaan pudonnut silkasta hämmästyksestä alas satulasta, ellei Reginan ääni olisi tavoittanut korviani.
”Lähde vaan työstämään sitä jo reilummin”, kouluvalmentajani kehotti, ”jätä siirtymiset radalle, niistä se kuumuu, yritä pitää tuo moodi sillä. Vau!”
Vilkaisin blondia kysyvästi. Ja mitähän mun tällä pitäisi sitten tehdä? Tanssia pähkinänsärkijää?
”Tee vaikka jokaiseen kulmaan voltit ja siitä jatkat avossa metri-pari uran sisäpuolelta, nopea suoristus ja väistät takaisin uralle”, Regina nyökytteli kuin ajatukseni lukien. Hautasin mielitekoni kiljua ääneen. Hulluko se oli? Jos mun hermoheikko täykkäri kuumui siirtymisistä, mitä se naikkonen odotti tällaisesta vääntämisestä tapahtuvan? Purin huulta ja jätin tulenkatkuiset – eikä yhtään jännityksen värittämät! – kommentini sikseen, keräsin itseni koulusatulassa ja lähdin tekemään työtä käskettyä.
Molly oli jotenkin ihan super hyvässä vireessä. Mun ei tarvinnut kuin tiivistää istuntaa, ja herkkä tamma kokosi itseään kulmaan tullessa. Voltilla se yritti ensin tapansa mukaisesti lintsata kaatumalla lavoilleen, mutta ulko-ohjaa Reginan neuvosta millin pari kohottamalla sain sen pysymään suorempana. Avoissa Regina muistutti aurauskulman selkeydestä, mutta eteenpäinpyrkivyyttä tammasta ei puuttunut. Se polki hienosti rungon alle, hakeutui kohti kuolainta ja käänteli isoja korviaan minun suuntaani. Se ei huomannutkaan ympärillä laukkaavia ja ravaavia ratsukoita. Uskaltauduin silittämään rautiaan karvaa tyytyväisenä hymyillen. Ensimmäistä kertaa tulipunaisen tamman ostaminen ei kaduttanut tippaakaan, se väläytteli sitä potentiaalia, jota hurjan ulkokuoren alla olin ostaessa jo nähnyt pilkahtelevan.
”Tuossa sulla on aika hyvät lähtökohdat kouluaitoihin. Break a leg!”
Tuomarin kommentti:
Mukava, helposti luettava tarina tämäkin. Tässä on lisäksi kivaa jatkumoa ratsukon aikaisempiin kilpailusuorituksiin.
Villit synttärikilpailut Adinassa Irene Raine – Moraina xx (Helppo A)
Aaargh! Olisi pitänyt jättää koko touhu sikseen ja unohtaa Alexandren lempeä hymy ja ”kyllä se siitä”-vakuuttelut. Sen vaan tietää, kun kohdalle napsahtaa mikään ei onnistu-päivä. Okei, aloitetaan ihan alusta. Puhelimesta oli loppunut yöllä akku, joten nukuin pommiin. Vartin, mutta silti! En ehtinyt laittautua, silittää kisatakkia saatika juoda rauhassa pyhää aamukahviani. Juoksin autolle kisakamppeet Kånkeniin sullottuna ja toivoin, että joku tallilla olisi älynnyt valmistella reissuun lähtevät hevoset. Minua oli vastassa tarhaan lyöty mutainen Molly. Voi. Ei. Rautias tapitti tarhan kauimmaisessa nurkassa mutamöykkynä. Ehkä siinä kohtaa joku järkevämpi olisi luovuttanut, antanut olla, nostanut kädet pystyyn ja tarttunut puhelimeen. Oli kai Jannica peruutuksia ennenkin nähnyt? Purin hammasta – minä en ollut luovuttaja! Molly jäkitteli epäileväisenä marssiessani tammaparkaa retuuttaen tallipihan poikki. Luimiva tamma ei erityisemmin nauttinut pesutuokiostamme, mutta sain kuin sainkin iskettyä sen suunnilleen vettä valuvana hevosautoon muiden jatkeeksi. Laitoin siippani kuskin paikalle; ehtisin hyvin letittää Mollyn lossimatkan aikana. Paitsi että se lossi oli myöhässä. Jestas mikä päivä! Voin kertoa, ettei Alexandren ja kisahoitajien ”Kyllä se siitä, kaikki vielä menee nappiin”-litaniat kauheasti ainakaan kohentaneet mielialaa. Kun lossi sitten viimein rantautui manner-Suomen päässä ja matka kohti Adinaa saattoi jatkua – siis heti kun ruuhkasta selvittäisiin. Mikä vielä voisi mennä pieleen? Ajoimme väärin. Olimme jo vähän enemmän kuin akateemisen vartin myöhässä. Olin aivan valmis repimään pelihousuni, kun Molly suorastaan syöksyi alas ramppia ja oli vähällä kompuroida kinttuihinsa. Penteleen laukkamakkara! Loistin tulipunaisena kilpaa punarautiaani kanssa marssiessamme suoraan kisaradalle. Päässäni pyöri vain liuta kirosanoja (mitä järkeä tässä kisatouhussa edes oli?) ja tunsin itseni monopolin nappulaksi. Kaiken huipuksi Mollylla oli suojat jalassa vielä aitoja kiertäessämme. Onneksi kisahoitaja pyrähti poistamaan ne. Enpä taida hetkeen ottaa Mollya kisamatkalle…