Mä olin tuntenut Elena Stormguardin lähinnä nimeltä jo pidemmän aikaa. Se oli irlantilainen perijätär, oikea sellainen superonnekas kakkiainen, jolle kartanot, rikkaat miehet ja maailman hienoimmat hevoset tarjoiltiin kultatarjottimelta. Se myös kilpaili niillä maailmanluokan kaakeillaan maailmanluokan parhaissa mittelöissä. Joten kun me kerran yksien kv-kilpailujen gaalaillassa törmättiin, mä en ikinä olisi uskonut Elenaa sellaiseksi. Joo, pukeutui kuin prinsessa, mutta kun sen kanssa jutteli skumppanjalasin äärellä, paljastui korean kuoren alta ihan kelvollinen tyyppi. Sain kutsun sen hulppealle kartanolle, mutta meni varmaan viitisen vuotta, ennen kuin kutsuun tartuin. Onneksi päädyin sinne juuri silloin, sillä kerrankin mulla oli kaikki tähdet oikeilla uomillaan. Elena oli näet keksinyt käyttää varojaan johonkin hyödylliseen, ja oli alkanut pelastaa läheisen laukkatallin ”ylijäämätuotantoa” eli epäonnisia laukkahevosia, joita odotti makkaratehdas. Nämä 2- ja 3-vuotiaat surkeat rääpäleet saivat Brittein parasta hoitoa Elenan hyppysissä, koulutettiin ja myytiin ratsuina muutaman vuoden päästä. Huikealla voitolla, tietenkin.
Solomon oli ylläri yhdeltä tällaiselta tammalta. Sen emä oli hädintuskin 4-vuotias tullessaan Elenalle, eikä kukaan osannut arvata, että Elenasta tulisi pian ihan oikea hevoskasvattaja. Pikaisen selvityksen jälkeen jäljet johtivat naapurin arabioriin tarhalle. Solomoniin ei kuitenkaan tarttunut kasvattajansa tuuri. Reppana oli vähän varomaton varsa ja vain pari viikkoisena juoksi päin tallin seinän ripustuskoukkua, naama edellä. Oli siinä hengenlähtökin lähellä, mutta kaikeksi onneksi rahtunen Stormguardien onnekkuutta oli tarttunut Solomoniin ja pikkuvarsa selvisi komealla rei'ällä poskessaan.
Nykyään Solomon on jo aika lailla rauhoittunut, mutta oudonmallinen naama muistuttaa joka päivä oriin elämän lähtökohdista. Se ei oikein anna koskea päähän, eikä sitä siitä kyllä syyttääkään voi. Oriin suitsiminen ja riimun pukeminen tapahtuukin yksi osa kerrallaan, jotta ”koloon” ei tarvitse kenenkään koskaan koskea. Muutoin Ahvenanmaalle muuttaessaan rakenteensa johdosta Silakaksi nimetty ori on todella miellyttävä ja helppo käsitellä tilanteessa kuin tilanteessa. Se ei yhtään reuhdo narun päässä ja sitä voi huoletta kotipihassa taluttaa kuin mitä tahansa hevosta. Keväisin se vähän voi pörhistellä tammoille ja piffata narun jatkeena, mutta leijaksi se ei ryhdy edes ensimmäisillä syysmyrskyillä. Fiksu Silakka kyllä on, vaikkei varsa-aikojen toilailuista ihan äkkiä voisikaan päätellä.
Silakalla on joitakin laukkasukuisen hevosen maneereja, lähinnä liikkeiden laadussa olisi ratsuhevosen kantilta katsottuna hieman toivomisen varaa. Vauhtinappi on toisinaan melko herkässä, ja laukkaa saakin työstää siedettäväksi melko pitkällisesti. Kyllä Silakasta jousia ja kantavuutta löytyy, mutta pitkiä pätkiä se ei itseään rehellisesti jaksa kantaa. Väsähtäessään se heittää pään hassusti sivuttain ja lähtee holtittomaan kiitolaukkaan maneesin ympäri. Silakan ravi on parhaimmillaankin vain kovin keskinkertaista ja melko kovaa satulaan.
Silakka on periaattessa todella hyvin ja pieteetillä satulaan laitettu, joten se osaa kyllä kaikenlaista. Toisina päivinä herkkäsuinen- ja päinen ori ei vaan ottaisi ohjasapuja vastaan ollenkaan. Sille on kokeiltu kaikenmaailman hackamoreja ja sidepulleja, mutta ”kolo” estää aina niiden käytön. Niinpä Silakalla käytetään mahdollisimman pehmeää kuolainta ja pyritään muutoinkin ratsastamaan hyvin istuntalähtöisesti. Omistajalle ja tutuille ratsuttajille se ei ole ongelma, mutta vieraamman kuskin selkään kivutessa pitää aina pitää palopuheet miten juuri tätä herkkistä kuuluu ratsastaa.
Hiukan erikoinen tapaus, mutta kun Silakan kanssa tekee hetken töitä yhteisymmärryksestä, hoksaa äkkiä miksi se on niin kovin pidetty. Silakka on äärettömän ketterä, liikkuu hyvin halukkaasti ja tykkää tehdä töitä ja miellyttää ratsastajaansa. Silakka on niitä oreja, jotka toisaalta vaativat ratsastajansa 150% läsnäolon, mutta vastineeksi antavat koko sielunsa kulloisellekin treenille. Jos ratsastaja sitä vastoin katoaa omiin mietteisiinsä, löytää hän äkkiä itsensä kuuta kiertävältä radalta.
Silakka on syntynyt hyppäämään: niin rataesteitä kuin maastossakin. Silakka nauttii suuresti jokaisesta hypystä, tosin myös hermostuu epäonnistumisista. Ori ei yhtään siedä puomikosketuksia ja hyppääkin aina melko ronskisti. Tottumattomalle anglon tiukat mutkat ja valtavat hypyt voivatkin tulla pienoisena yllätyksenä. Rohkea ori ei epäröi missään tilanteessa, muttei toisaalta myöskään anna yhtään anteeksi ohjiin tukeutumista.
